Vierailin keväällä Yhdysvaltain Alabamassa. Birminghamin kaupunki tunnetaan ennen muuta synkeästä historiastaan: segregaatiosta ja syrjinnästä, 1960-luvun rotumellakoista, Ku Klux Klanista mutta myös monien mustien ja valkoisten rohkeudesta puhua ihmisoikeuksien puolesta. Nyt Birminghamissa toimii suuri kansalaisoikeuskeskus, jonka pysäyttävät näyttelyt kertovat muutoksesta.
200 000 asukkaan Birmingham, Alabaman osavaltion suurin kaupunki, on myös uutiserämaa – kaupunki, jossa ei enää ole sanomalehteä. Birmingham News ilmestyi paperilla viimeisen kerran tämän vuoden helmikuussa. Vuonna 1888 toimintansa aloittanut lehti jatkaa elämäänsä netissä, mutta osa alabamalaisista oli huolissaan siitä, miten paikallisen sanomalehden rooli asukkaiden yhdistäjänä toimii netissä. Kuka asettaa agendan? Miten algoritmit toimivat, kun yhä useampi saa uutisensa sosiaalisen median kautta? Lisäksi pandemian aikana paljastui, että joka viidennellä birminghamilaisperheellä ei ole pysyvää internet-yhteyttä. Erityisesti tämä koskee mustaa väestönosaa, joka on edelleen valkoista köyhempää.
Yhdysvaltain uutiserämaaongelma on jo niin suuri, että journalismia rahoitetaan jopa yksityisin hyväntekeväisyysvaroin. Median globaaleista mainostuloista suuri osa on valunut alustajäteille, joten perinteiset ansaintamallit eivät toimi. Ihmiset eivät liioin halua maksaa uutisista, kun netti tarjoilee niitä ilmaiseksi. Suomalaiset ovatkin kansainvälisesti vertaillen hyvin hanakoita maksamaan digitaalisista uutisista.
Yksityisten säätiöiden medialle tarjoama rahoitus on herättänyt kysymyksiä myös riippumattomuudesta. Näin on toki aina: keskustelut suurten mainostajien ja mediayhtiöiden välisestä suhteesta eivät ole uusia. Yhdysvaltojen esimerkki kuitenkin osoittaa, että ammattimaisesti tuotetun, eettisesti säännellyn median rooli yhteiskuntarauhalle on ensiarvoisen tärkeä. Yhdysvallat on valtavan jakautunut ja valtakunnallisesti toimivat mediabrändit on armotta leimattu jommankumman leirin asianajajiksi. Samaan aikaan paikallisuutisiin keskittyvät pienemmät mediayritykset kärsivät taloudellisista vaikeuksista ja joutuvat vähentämään ilmestymiskertojaan ja jopa lakkauttamaan toimintansa.
Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa median demokratiarooli on nähty niin tärkeäksi, että valtio jakaa yksityisille mediayrityksille pysyvää mediatukea. Suomi ja Islanti ovat ainoat Pohjoismaat, jossa tätä pysyvää tukea ei ole. Epäsuoria tukia, kuten yleisradiojärjestelmä ja alennetut alv-kannat, toki on. Lisäksi Traficom julkisti elokuussa päätöksensä jakaa seitsemän miljoonaa euroa kertaluontoista uutismediatukea toimituksellisen henkilöstön palkkoihin ja freelance-palkkioihin. Tämä oli jatkoa liikenne- ja viestintäministeriön kahden vuoden takaiselle selvitykselle, jossa suositeltiin, että mediatukea katsottaisiin muuna kuin tukena elinkeinolle. Mediatuen tulisi olla osa kokonaisuutta, jossa esillä on paitsi kulttuuripolitiikka myös huoltovarmuuden ja kokonaisturvallisuuden näkemykset.
Media on valtaa käyttävä instituutio, jota saa ja pitää myös arvioida kriittisesti. Suomalainen media on kansainvälisesti vertaillen erittäin tasapuolista ja laadukasta. Sen hidas alasajo johtaisi yhteiskunnallisen luottamuksen hitaaseen murenemiseen. Siihen Suomella ei ole varaa.
Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija Salla Nazarenko, joka työskentelee kansainvälisten asioiden asiantuntijana Journalistiliitossa.
